Vuosipäivä

Aamulla nukuttiin aivan törkeän myöhään, koko sakki varttia vaille yhdeksään. Jenni karautti pihaan jo kympiltä maastoilemaan. Tänään oli vuorossa Vallu, pitkästä aikaa. Lähdettiin katsastamaan polut kylälle päin. Laduille asti oli hyvä mennä, mutta kun latukone on rallannut reittejä, niin nyt ne ovat osittaisen sulamisen jäljiltä aivan jäässä. Vallu meinasi mennä tosi pahasti nurin mäessä ja päästiin häthätää metsän puolelle. Niin käännyttiin takaisin kotiinpäin, kun Vallulla ei ole kenkiä. Kuitenkin puolen tunnin kävelylenkki tehtiin.

Tallilla venyteltiin ja muutenkin vietettiin Vallun kanssa laatuaikaa. Jo ennen ratsastusta meillä oli omat herkät hetket. Vallun kanssa maastoilu on vähän toista kuin Vallun tyttöystävän kanssa. Tätä voi jo sanoa rentouttavaksi harrastukseksi :) Vielä tarhassa syötiin vähän sokeria ja vaihdettiin viimeiset rapsutukset.

Vuosipäivä tarkoittaa sitä, että kahdeksan vuotta sitten tähän aikaan minusta tuli hevosenomistaja. Tuisku muutti meille. Tämän päivän kunniaksi Tuiskun sairausloma on toivottavasti lopullisesti ohi. Varovasti toivon näin.

Tallimies kävi ylisiltä kevyimmät kärryt mitä meiltä löytyy eli treenikärryt. Harjailin Tuiskun ja kiristettiin hokit ja laitettiin tippuneiden tilalle uudet. Sen jälkeen näytin Tuiskulle silat ja koko hevosen olemus muuttui siitä hetkestä. Hän nosti korvat pystyyn ja päästi epämääräisen äänen. Empä ole ikinä valjastanut noin odottavaa hevosta. Kun kaikki vermeet olivat päällä, iski Tuiskulle epäusko; ollaanko nyt oikeasti menossa?? Aukaisin tallin oven ja menin itse ulos, kun Tuiskuhan tulee yleensä perässä. Nyt se oli niin hämmentynyt, että piti taluttaa pihalle. Pihalla talutin sulimmalle kohdalla mitä pihasta löytyi ja laitettiin kärryt kiinni.

Tuisku seistä jollotti kiltisti kunnes pääsin kyytiin ja annoin lähtökäskyn. Kuin unelmaa. Siinä vaiheessa koko homma meni itkuksi, koska en uskonut tämän päivän enää koskaan tulevan. Aion olla jatkossa jokaisesta Tuiskun kanssa ajosta kiitollinen, koska en voi tietää milloin se on se viimeinen kerta.

Nythän ei mitkään kärrykelit todellakaan ole, mutta reellä ei pääse, eikä Tuiskun selkään näillä näkymin enää nousta ikinä. Luulen, että Tuiskun suhteen teen periaatepäätöksen, että Tuiskua liikutetaan tästä lähin vain ajamalla. Jokaisen ratsastuskerran jälkeen vuoden aikana on tapahtunut jotain kamalaa ja alan olla sitä mieltä, että ratsastaminen/selässä oleminen rasittaa jalkaa niin paljon enemmän kuin ajaminen, etten taida riskeerata... Voi olla, että olen väärässä, en tiedä. Ja onhan tallissa puolitoista ratsua siihen tarkoitukseen ja yksi kokonainen kasvamassa.

Menomatka meni itkiessä ja Tuiskua ihastellessa. Parempaa ohjastuntumaa ei tässä maailmassa ole eikä tule, kuin Tuiskun. Tämä hevonen toimii ajaessa kuin ajatuksen voimalla, ainakin mennessä. Tullessa ei voi sanoa samaa. Latoa oli kierretty puolet, niin Tuisku päätti, että otetaanpa vähän vauhtia kotiin päin. Kiskoin kaksi käsin, että Herra Hevonen pysyi käynnissä. Intoa olisi ollut vaikka muille jakaa! Kärryt seilasi pienessä lumessa reunalta toiselle ja Tuisku vaan mennä viipotti. Muistutti kovin pikkusiskoaan "Spiido-kävelijää" ja itku alkoi muuttua nauruksi. Kotiin tullessa meillä oli rinnuksista hionnut hevonen! Ja koko lenkki kesti maksimissaan 15 minuuttia, voihan Tuisku!

Tuisku seisoi pihalla kiltisti irti, kun irrottelin kärryt ja vein ylisten sillan alle odottamaan (toivottavasti!) uutta kertaa. Nyt odotellaan pari päivää mitä sanoo hevonen ja kokeillaan uudelleen. Sen jälkeen vähän tehtiin leipävenytyksiä ja mentiin talliin. Tallissa oli vieläkin intoa puhkuva hevonen, jolle tässä tapauksessa syöttelin lisää leipää. Harjattiin ja pakkohan konimus oli loimittaa, kun sai itsensä hikeen. Tarhassa jatkettiin leivän syöntiä ja itku tuli uudelleen. Sain sellaiset pesut Tuiskulta, että harkitsen tallivaatteiden pesua pyykkikoneessa. Myös selkä on nyt pesty.

Tallissa vasta tajusin, että kuinka tärkeä Tuisku on ja miltä taas tuntui pitkästä aikaa päästä Tuiskun kanssa "töihin". Meillä on jo sen verran yhteistä taivalta takana, että yhteistyö pelaa (yleensä) niin hyvin, että se on aivan uskomatonta. Tämä päivä on varmasti yksi arvokkaimmista muistoista mitä yhdessä olemme kokeneet, kummallakin ollut ikävä yhdessä tekemistä.