Sarjassamme: "Tämä voi tapahtua vain meille"

Maanantai-iltana kello 20.50 Otto juoksee keittiössä ja kaatuu ehkä tuhannen kerran naamalleen lattialle. Ensin ei kuulu parkua, mutta sitten kun Tallimies nappaa pikkumiehen syliin, alkaa mieletön huuto. Vertaa tulee suusta kiitettävästi. Auki on kieli ja huulet, ja kaiken huippuna ylähuulen sisäpinta on mennyt etuhampaiden väliin (kyllä luitte oikein). Millään konsteilla ei sitä saada sieltä pois, hälytetään jo Tatun kummitätikin naapurista hätiin. Soitto Tikkamäen ystävälliselle hoitajalle, joka kehoittaa tulemaan ensiapuun.

Tallimies jää jo nukkuvien isompien poikien kanssa kotiin ja lähdetään Oton kanssa matkaan. Onneksi on nukkumisaika, niin Ottomaatti nukkuu autossa. Otetaan matkalla Mummi mukaan henkiseksi tueksi. Tikkamäellä ollaan vähän ennen kymmentä ja meitä ennen ensiavussa on KOLME henkilöä, eli luulisi ettei kestä mikään kauaa. No toivossa on hyvä elää.

Otan sisäänmennessä vuoronumeron ja mennään odottamaan vuoroamme ilmoittautumiseen. Onneksi Otto nukkuu suurimman ajan, mutta herää n. puolitoista tuntia odoteltuamme ILMOITTAUTUMISEEN. Parkuu tietty välillä, mutta suostuu sitten sylissä nukkumaan. Pikkumiehellä alkaa ylähuuli olla aika turvoksissa. Sisään paukkaa porukkaa melkein ovista ja ikkunoista, puhumattakaan ambulansseista, jotka kiikuttavat paikalle sydänkohtauksen saaneita mummoja ja pappoja toinen toisensa perään. Ja nehän tietysti menevät suoraan jonon ohi ja ovatkin sitten aika hitaita siinä ilmoittatumisluukulla.

Alkaa jo olla väsy, kun meinasin ennen äksidenttiä muutenkin nukahtaa sohvalle. Koko päivä käytännössä oltiin lasten kanssa ulkona ja tehtiin pihahommia yms., niin alkoi olla todella poikki. Jonotettuamme yli 2 tuntia päästiin ilmoittautumaan. Hieman asiakaspalvelutaidoton ihminen vaan hieman tilanteesta huvittuneena kyselee lapsen tilasta diagnoosia, että mitä mieltä sinä olet, täytyykö ommella....jne. Härregyyde, täytyy vissiin olla itseoppinut lääkäri, jos meinaa saada lapsen sille oikealle lääkärille. Ensiavun ilm.luukulla oli kaksi tätiä, kumpikin näpytti siinä omaa tietokonetta ja kyselivät vuoron perään kysymyksiä. Onko näillä tädeillä poliisien tavoin sama systeemi, että toinen osaa lukea ja toinen kirjoittaa????!!!???

Meidän ilmoittatuminen kesti alle viisi minuuttia ja takaisin odottamaan. Yritin tiedustella, että onko sinne lääkärille mahdollista päästä missä ajassa, että odotellaanko toinen kaksituntinen: "kyllä todennäköisesti, jos lapsi huutaa ja rupeaa itkemään, eikä suostu nukkumaan, niin eihän sille mitä voi, muiden potilaiden pitää vaan jaksaa kuunnella lapsen itkua, sitä se elämä on", aha, että silleesti. Odottelu jatkui, ambulanssien virta hiljeni ja todennäköisesti kaikki siinä puljussa. Tuossa sairaalassa ei toimi mikään muu kuin synnytysosasto. Mummolla taisi jo käry nousta korvista ja runoili ehkä hieman vähemmän kaunismuotoisen asiakaspalautteen. Ihan poskia punotti lukea ;)

Reilun kolmen tunnin odotuksen jälkeen päästiin lekurille. Lääkäri(nainen) ja komea sairaanhoitaja(mies) olivat oikein mukavia, varsinkin se mies. Kertoilin tapahtunutta ja olivat vähän ihmeissään, että miten tuollaista voi sattua, siis että huuli jää hampaiden väliin, ja etteipä heille ole ikinä sattunut, no ei niin varmaan, no ei ole meillekään, mutta mikäpä ihme tuo. Ensin lekuri yritti tylpällä koukulla ottaa sitä juttua sieltä hampaiden välistä, mutta eihän se lähtenyt. Äiti (minä siis) pitää vauvaa (Ottoa) käsistä ja jaloista, hoitaja (Se Mies) pitää paikallaan päätä ja lääkäri (Se Nainen) yrittää sorkata huulta irti, voin sanoa, että tuolla pikkumiehellä on voimia ja ääntä näyttää lähtevän tarvittaessa kovaa.

Koska em. toimenpide ei auttanut, aloitettiin puuduttamaan. Pieneen kangaspalaan sitä tököttiä jotain, ja tollo vauvan suuhun. Helpommin sanottu kuin tehty, sitä piti pitää siinä kymmenen pitkää minuuttia. Otto riuhtoi ja kiljui minkä kerkesi. Sen jälkeen Otto sängylle selälleen ja sama kiinnipitosysteemi kuin äsken. Nyt aseena sitten huomattavasti järjeämpi, eli tosi terävä veitsi. Se oli pakko leikata irti. Oli kyllä tosi mielenkiintoista seurata, miten siististi sen sai siitä leikattua. Verta tuli jonkin verran, mutta se puuduteaine oli kuulema sellaista, että samalla tyrehdytti vähän verenvuotoa. Vauva pääsi siltä osin pälkähästä ja hampaiden väli saatiin tyhjäksi, huh, huh. Vauvalle lohtumaitoa ja uni tuli melko nopeasti.

Kello oli reilusti yli yksi, kun päästiin kotimatkalle. Mummeli matkalla kotiin ja kohti oravannahkavaaraa. Kotona oltiin kahden aikaan. Siinä vaiheessa allekirjoittaneella oli aivan järkyttävä migreeni ja Tallimies roudasi pikkumiehen suoraan omaan sänkyyn. Itse selviydyin viimeisellä järjen rippeillä nukkumaan myöskin. Ei tarvinnut unta ootella. Aamulla Ottokin nukkuin melkein kahdeksaan ja migreeni jatkui meikäläisellä... Yöllä otin buranaa, sitä tappolääkettä ja sama oli uusittava aamulla. Yritän viimeisen asti vältellä lääkkeellistä helpotusta, mutta nyt oli pakko. Onneksi Tallimiehellä oli jemmassa vähän vahvempia tabuja. Sain jatkaa unia kymmeneen asti, ja pää alkoikin siitä selvitä.

Lääkäri sanoi yöllä, kun on sattunut tämänsortin tapaturma, jossa osallisena ovat olleet myös hampaat, olisi syytä käydä seuraavana päivänä (tässä tapauksessa kuluvana päivänä) näyttämässä pikkulegot legotohtorille. Niinpä aamulla soitto Heinävaaran hammashoitolaan, josta ohjasivat Hammaslahden terveyskeskukseen päivystävälle hammaslääkärille. Ihana mieshammaslääkäri ja kaksi hoitajaa olivat vähintään ihmeissään tästä meidän tapaturmasta, että onpa erikoinen tapahtuma, no niinpä! Mutta hampaat ovat tukevasti paikallaan, pieni pala lohjennut vain toisesta yläetuhampaasta. Mutta eihän tästäkään tutkimuksesta ilman huutoa selvitty. Tallimies sanoi, että oli aulaan kuulunut aikamoinen parku :) Olivat siellä ne ihmiset kiinnostuneita tästä uudesta Tikkarinteen systeemistä, mikä siellä nyt vallitsee, etten voinut olla avaamatta sanaista arkkuani. Jouduin toistamaan varmaan viidesti, että kyllä, ilmoittautumiseen jonotettiin yli kaksi tuntia.

Mutta siis, pikkumies voi hyvin. Ei näytä "pienet" rikamat huulissa haittaavan. Turvotus on laskenut tosi hyvin ja ulkoapäin ei huomaa mitään, jos ei tiedä. Nyt vaan muutama seuraava päivä syödään pehmeää evästä. Voi Ottomaatti, aika suloinen pikkupunkero, mutta niin kovin touhukas.