Tämä viikko on ollut "kouluviikko" niin sanotusti. Lapset ovat hoidossa, jotta saan luettua ja kirjoitettua. Eilen aamulla parkkeerasin itseni jo hyvissä ajoin tietokoneella ja olin hyvässä vauhdissa kirjoittamisen suhteen. Poikien ihana hoitaja soittaa, että täällä on tälläinen tilanne, pääsetkö katsomaan, nyt on tikkien laitto aika rajoilla... Istuin vielä yöpuku päällä, joten äkkiä vaatteet päälle ja hampaiden pesu, olinkin viidessä minuutissa jo autossa istumassa. Matkaa hoitoon on 14 kilometriä. Ajattelin kaikki kauhuskenaariot mielessäni, kuinka vertavaluva lapseni itkee sydäntä hyytävästi.
Menin ulko-ovesta sisään ja aukaisin välioven. Silmieni edestä juoksee iloinen ja nauraa räkättävä veripäinen Otto vaippasillaan hoitolaukka kädessä ja sujahtaa vaan ohi. Ei meinaa malttaa tulla edes äidin luokse. Otsassa on noin reilun kahden sentin suhteellisen syvä haava, josta oli tullut lähes suihkun tavoin verta. Nyt sitä tippui enää jonkin verran. Kaappasin pienen sätkivän Oton syliin ja puettiin verettömät vaatteet hoitolaukusta päälle. Ajattelin turvautua kunnan tarjoamaan apuun ja karautettiin takaisin Kiihtelysvaaraan terveysasemalle. Siellä oltiin 9.15 ja lääkärit tulevat paikalle 10.45, mahtavaa. Mukavat hoitajat puhdistivat haavat ja otsaan läntättiin laastaria ja lappuja suojaksi. Otto viiletti pitkin käytäviä ja karkaili kirjaston puolella. Välillä malttoi leikkiä leikkipisteellä ja lukea lehtiä. Kävi myös nuoleksimassa tuulikaapin ikkunat ja yritti ajella pyörätuolilla.
Vihdoin ja viimein lääkärit tuli ja päästiin vastaanotolle. Olin ihan varma ja niin oli lääkärikin, että ilman huutoa ja rimpuilua tästä toimenpiteestä ei selvitä, vaan kutsui hoitajan pitämään pikkupotilasta kiinni. Ensin Otto istui sylissä ja lääkäri purki hoitajan tekemän paketin, Otto istui kiltisti sylissä, vaikka ihosta revittiin teippejä. Lääkäri sanoi, että yritetään kuitenkin liimata haava, kun on noin "siisti" haava. Ottomaatti siis selällään pedille ja apujoukot ympärille. Toinen silmä piti suojata, ettei liima mene siihen. Ottopa vaan naureskeli (komealle) mieslääkärille vaikka liiman laitettua haavan reunoja piti pitää kiinni. Että se siitä rimpuilevasta pikkupotilaasta. Lääkärikin sanoi, ettei hänellä ole ikinä ollut näin reipasta pikkupotilasta :) Liiman kuivuttua laitettiin vielä teipit, jotta pysyy haava kuosissa.
Otto meni takaisin hoitoon, kun minun piti lähteä vielä iltapäivällä Liperiin. Kotona illalla Tallimies kertoi, että sama meno oli jatkunut hoidossa ja Otto oli tipahtanut tuolilta ja haavasta oli tullut verta.... Vekki otsaan oli tullut siitä, kun Otto oli juossut leivinuunia ympäri ja pamauttanut otsansa kulmaan. Aikamoinen kuhmuhan siihen nyt tuli, siis otsaan. Arnicalla pitenee hoitaa, jotta pahemmalta mustelmalta säästytään. Ja eiköhän siihen mukava muisto jää joka tapauksessa. Nyt aamulla oli otettava ne tukilaastarit pois, kun sitä verta eilen siitä oli vielä tullut, etteivät jumahda siihen kiinni. Nyt otsassa koreilee suhteellisen iso Salama McQueen -laastari. Kuvaa en puhelimesta ulos saa, mutta pakko taltioida tämä isolla kameralla.
Otto on kyllä aikamoinen tapaus. Mutta, vielä selvittiin ilman tikkejä, eihän tähän mennessä ole kuin yksi lohjennut hammas, kerran leikattu huuli hampaiden välistä ja yksi kunnon haava otsassa, sekä lukuisat mustelmat. Ja ikää jo hurjat 1 vuosi ja vajaat 5 kuukautta. Mietin vaan , mitä kaikkea vielä kerkeääkään tapahtua.
Kotona olin kahdentoista maita, joten meni se aamupäivä jokseenkin sitten siinä. Kahdelta piti olla Ossia hakemassa koulusta, joten ei siinä enää kerennyt kun siivoilla ja ruveta tekemään uutta lähtöä.
