Syksy on täällä

Kesä on ollut kyllä todella kiireinen ja elämää joutunut pohtimaan aikalailla. Koko vuosi on ollut aikamoista haipakkaa. Nyt on jo menossa kolmas työpaikka vuoden sisällä ja täytyy sanoa, että vipinää on riittänyt. Tämän vuoden ehdottomasti ihanin asia on ollut tietenkin Kirpun meillä viettämä aika. Surullisin ehdottomasti Tuiskun poismeno. 

Olen miettinyt paljon hevosharrastusta ja koko kesän tuntui siltä, että tässäkö tämä oli. Onko aika luopua hevosista ja keksiä jotain muuta tilalle. En ole pitänyt lomaa nyt vuoteen ja varmaan väsymyskin laittoi miettimään omaa elämää ja omia voimavaroja. Minua ei ole ratsastus kiinnostanut koko kesänä oikeastaan ollenkaan, mutta pyöriteltyäni ajatusta hevosten luopumisesta ei se oikeasti ollut edes vaihtoehto. Annoin luvan itselleni vaan pitää aika vapaata hevosjutuista niiltä osin. Nyt alkaa taas vähän kiinnostusta löytyä ja hepatkin ovat saaneet liikuntaa.

Kuvaajana Tatu 7v. ;-)

Usvan kanssa olen joutunut miettimään myös sitä tilannetta, että jos ihottuma pahenee ensi kesänä, niin onko sydäntä pitää hevosta, jolla koko ajan aivan järkyttävän tukala olo. Eilen otin ensimmäistä kertaa Usvalta ötökköloimen pois päältä ja on nyt yhden vuorokauden ajan saanut tuulettaa ihoaan. Vielä ei ole raastanut harjantynkää pois, seuraan nyt tiiviisti tilannetta. Laitan loimen vielä varmasti päälle, mutta ehkä kohta voidaan luopua siitä kun ötökät alkavat hävitä. Odotan ensi kesää varsin jännittyneenä miten Usvan kesäihottuma etenee. 

Usvan kanssa osallistuttiin myös parisen viikkoa sitten ensimmäistä kertaa valmennustunnille. Huomaahan sen, että ollaan aika laiskasti menty kentällä, mutta jäi siitä huolimatta oikein hyvä mieli. Usvalla on ihan kivat askellajit ja kunhan vähän tästä kasvaa ja aikuistuu, niin tulee tästä hepasta oikein miellyttävä ratsu. Toivottavasti joskus jotain muutakin. Usva omaa erityisen huumorintajun, joka tuskin aukeaa muille kuin meikäläiselle, mutta Usvan kanssa on aina aivan huippua tehdä juttuja yhdessä. Usva on mielestäni edelleen aivan aasin näköinen. Toivottavasti kaunistuu kun tuosta vielä kasvaa aikuiseksi.

Eilen siivosin varustehuoneesta pois Tuiskun varusteet. Aika monta kuukautta siihen meni. Tuntui niin pahalta laittaa kaappiin Tuiskun selustin, jossa kilkatti kello. Se ääni ei ikinä enää soi. Muistan viimeisen ajokerran Tuiskulla. Joka kerta kun ajoin Tuiskun kanssa reellä, mietin, että tämä on se viimeinen kerta. En ole käynyt Tuiskun haudalla kuin kerran, en pysty menemään sinne. En ole käynyt Netan ja Eksunkaan haudalla kuin yhden kerran. En vaan pysty menemään. Silti itku tulee vielä joka viikko, Tuiskun menetys on ollut niin rankka kokemus.

Töttiskin lähti kesällä kotiin ja nyt on jälkellä oleva lauma; uusi johtaja on Vallu, sitten on Pouta, Usva ja Skipi. Hyvä on nelikko. Tämä lauma on nyt sopeutunut uudeksi hevosperheeksi ja nyt jo alkaa taas leikkiä olla. Yhtenä iltana Vallu ja Usva vetivät kiitolaukkaa ja hyppivät laitumella ilopukkeja ja muita hienoja piruetteja. Pitäisi vaan itse osata nauttia ja olla kiitollinen, että näin monta hevosystävää on jäljellä. Vallukin on hyväkuntoinen kaksikymppinen, on saanut olla keväästä täysin eläkkeellä, lukuun ottamatta harjausta ja kavioiden huoltoa. Vallusta on tullut jopa vähän villivarsamainen käytökseltään. Ihana papparainen, joka rakastaa omenia ja tyttöjen komentelua.

Remontti seisoo jollottaa vielä keittiön osalta. Valmiina ovat makuuhuone ja olohuone sekä takakuisti nyt osittain. Viime kesänä saatiin lattia, tänä kesänä katto, ehkä ensi kesänä kaiteet. Koko kesä on ollut niin työntäyteinen, ettei ole jaksanut tehdä mitään. Hyvä, että on omia lapsiakaan edes nähnyt. Kesän työskentelin aivan ihanassa kehitysvammaisten hoivakodissa ja sieltä tarjottiinkin vakituista työpaikkaa. Pitkään mietin ratkaisua sen ja nykyisen työn välillä. Nykyinen työ on määräaikainen vuoden 2018 loppuun. Tässä on ollut paljon pohdintaa miten tapahtuu vuoden 2018 jälkeen. Paljon on ideoita ja suunnitelmia. Toisaalta olisi ihanaa aloittaa ikään kuin uudelleen elämä ihan uudelta pohjalta, mutta lasten repiminen irti tutuista ympyröistä pistää kovasti jarruja omille haaveille. 

Toisaalta harmittaa viime syksyn talokaupat, mutta toisaalta tuntui huojentavalta, että sai jäädä kotiin. En siltikään pääse eroon ajatuksesta, että kun katsoo ikkunasta ulos niin kaikki näkemä lähinnä masentaa ja näyttää oikealta työleiriltä. Eri asia oli tässä touhuilla maatilan juttuja ja opiskella kun sai olla enemmän kotona, mutta nyt alkaa olla tilanne toinen. Ei jaksa enää tässä mittakaavassa pyörittää tätä rumpaa kuin tuntuu, että koko ajan on vaan töissä. Onneksi nykyinen työmatka on vain 1,5 kilometriä, joten aikaa jäänyt muuhunkin kuin autossa istumiseen.

Jos jotain koko kesästä voi nostaa kohokohdaksi oli se aivan ehdottomasti Kirpun tapaaminen elokuussa. Onni oli saada pikkumies omaan syliin ja tuntea kun pikkumies pullo suussa tupsahti uneen syliini. Että voikin tuommoinen pikkuinen poika viedä sydämestä ison palan! Niin kiitollinen kokemuksesta, että saatiin olla sijaisvanhempia, edes vain pienen hetken. Kiitos! Ja terveisiä Kirpun äidille ja isälle sekä Kirpulle itselleen, jos tätä luette :-)

Ps. Ahkerasti päivitellään kuvia Instan puolelle, toki lähinnä elämästä eläinten näkökulmasta.