Palaakohan mikään ennalleen

Nyt on tyhjää, ihan kirjaimellisesti. Hevosten tarhat ja laitumet ovat typötyhjät, kun vietiin Hirnakan torpalle koko hevoslauma, mitä siitä on enää jäljellä. Näennäisesti elämä jatkuu, mutta sielussa tuntuu ammottava aukko kun yksi puuttuu joukosta. Itku tulee vielä joka päivä. Eniten tulee suru kun ajattelee niitä kaikkia yhteisiä hetkiä Tuiskun kanssa yhteisen kymmenen vuoden aikana.

Tuisku oli ensimmäinen ikioma hevoseni ja yksi parhaista sydänystävistäni. Kaikki elämäni hevoset olleet yhtä tärkeitä, vaikka suurin osa ei ole ollut omiani. Siitä huolimatta Tuiskulla on erityinen paikka sydämessäni 'ensimmäisenä'. Kerran yksi ihminen sanoi, että ei voi ymmärtää mitä näen siinä hevosessa. Mutta mielestäni se kertoo vain ihmisen pienisieluisuudesta, koska Tuiskun olemuksen takana oli iso sydän ja iso persoona, joka vain käveli suoraan minun sydämeeni.

En ole pystynyt kahdesta syystä vielä kirjoittamaan miten Tuiskun poismeno on mieltäni liikauttanut. Ensimmäinen syy on, että en ole pystynyt enkä halunnut, koska tämän kirjoittaminen on niin vaikeaa. Toiseksi meillä kaatui kone, eikä yksinkertaisesti puhelimella voi tällaista ruveta ruotimaan.

Tuisku oli niin omintakeinen hevonen, että ymmärrän toki, ettei kaikki Tuisku lumoon päässeet. Ehkä Tuiskun haastavuus, mutta kuitenkin niin nöyrä asenne tekemiseen vei minut mennessään. Tuisku ei ollut hankala tahallaan, vaan aina oli taustalla jokin syy. Ne syyt vaan tuli esiin aina jälkikäteen ja se on jäänyt harmittamaan itseäni, että ei osannut aina sillä hetkellä ymmärtää ja tietää, vaan saattoi vaatia jotain sellaista mikä ei ollut sillä hetkellä hyväksi Tuiskulle. Tuisku siitä huolimatta antoi minulle kaikkensa ja toivottavasti olen vointu tehdä saman myös Tuiskulle.

Elämässä ajattelee, että tietyt ihmiset ja eläimet vaan ovat ikuisia eikä maailmaa ja elämää voi ajatella ilman niitä. Tuisku on ollut minulle aina se vahva ja voimakas, selviytyjä. Siksi tämä tuntuu niin vaikealle, vaikka olen tiennyt jo pidemmän aikaa sydämessäni, että Tuiskulla ei ole enää paljon aikaa jäljellä.

Olen niin suunnattoman surullinen, että kaikki jäi vielä niin kesken. Jätin reenkin latoon valmiiksi ensi talvea varten, koska näytti, että kyllä Tuisku jaksaa vielä kevyttä työtä tehdä ajaen. En pysty tekemään mitään Tuiskun tavaroille, tuntuu, että jos vien ne pois kaikki muistot ja Tuisku häviää sydeämestäni ikuisesti, vaikka näin ei ole. Haluan vielä nähdä varustehuoneeseen mennessäni Tuiskun työvaljaat ja Tuiskun ajosuitset omassa naulassaan. Sen aika ei ole vielä.

 

 

Huumorintajuinen hevonen.

Mitä loppujen lopuksi sitten tapahtui. Tuiskun sairastelukierren alkoi kolme vuotta sitten kaviopaisekierteellä. Sitä kesti melkein kaksi vuotta ja siitä selvittiin viime keväänä lopullisesti. Mutta silloin kolme vuotta sitten savottakurssilla kun halkesi luokkikin sattui vielä pahempaa. Tuiskulla revähti tai repesi todennäköisesti pitkä selkälihas ja aiheutti pysyvän hermovaurion. Se näkyi vasemmassa takasessa erityisesti. Sen jälkeen ei ollakaan tervettä päivää nähty. Pahinta on ollut katsoa kun toista sattuu ja miettii vieläkö tästä elämä jatkuu. Suuri taakka mielessä on joka aamu mennyt talliin ja pelännyt ontuuko hevonen vai ei. Onneksi Tuiskulla on ollut paljon hyviä aikoja ja vauhtiakin on riittänyt, erityisesti tarhassa leikkien kavereiden kanssa.

Mietin jo syksyllä yhdessä vaiheessa, että Tuiskulla ei ole enää paljon aikaa jäljellä. Mietin, joko olisi silloin ollut aika päästä Tuisku menemään, mutta Tuiskun vointi kohentui paljon ja oli koko talven melko pirteä. Koko tämä tilanne tuli kaikesta huolimatta aivan puun takaa. Tuisku alkoi noin viikko ennen kuolemaansa taas pitkästä aikaa lepuuttaa vasenta takajalkaa ja myös kengitys paria viikkoa aiemmin oli hieman hankala, koska Tuiskulla tärisi hermopinteestä johtuen jalka koko ajan. Sillä viikolla keskiviikko aamuna Tuisku ei enää varannut koko jalalle painoa, vaan ontui todella pahasti. Aluksi mitään aristavaa kohtaa ei löytynyt, vasta torstaina selvisi, että se johtuu vuohisesta. Liekö venähtänyt tai mitä, Tuisku oli todella kipeä. Soitin jo keskiviikkona sen puhelun, jota olen pelännyt viimeiset kymmenen vuotta ja sovittiin Tuiskun lähtö perjantaille 27.päivä. 

Minulla ei enää ollut sydäntä katsoa Tuiskun kipua ja taistelua. Tein päätöksen. En kadu päätöstäni, mutta suren sitä koko loppuelämäni. Tuisku sai lähteä nopeasti ihan lähellä omaa laumaa. En muista milloin olisi ollut niin suuri itku ja suru ja ikävä yhtäaikaa. Mieleen tuli samalla kaikki muutkin menetykset kuten Netta ja Eksu, sekä lukuisat laumamme lampaat, kissat, koirat... Mutta kaikesta huolimatta elämä jatkuu, kait. Silti kaiken kuoren alla on suurta tyhjyyttä ja itkemätöntä ikävää. Elämä jatkuu, huomenna on uusi päivä. Eilinen meni jo.

Niin nuori, valpas ja innokas!

Jos eläimetkin pääsevät taivaaseen, uskoisin, että Tuisku on siellä.